Tasos Sagris kreikkalaisesta Void Networkista kirjoitti tämän artikkelin. Teksti ilmestyi 7. huhtikuuta 2016 osana kirjoitussarjaa, jossa tutkitaan anarkistista analyysia demokratiasta.

Löydän itseni ateenalaisen Taidekoulun pihalta Kreikassa. On 25. toukokuutta vuonna 2011, kuuma kesäpäivä. Viisipäiväinen anarkistinen ja antiautoritaarinen festivaali alkaa kuuden tunnin päästä ja juoksen paikasta toiseen valmistellakseni kaikkia mielessäni olevia pieniä asioita. Työskentelen yksin.

Kävelen kampuksen läpi tuodakseni sähköasentajan lavalta toiselle. Ihmiset ovat olleet kaduilla kymmenen päivää Espanjassa, 75 vuoden hiljaisuuden jälkeen. Ne lähettävät meille merkkejä kapinasta, tuoden vapautukset liekit Arabimaista Euroopan maaperälle. Me laitamme juuri festivaaliamme valmiiksi: soundit kolmelle lavalle ja kahdelle alueelle julkisia keskusteluja ja luentoja varten; täällä on toinen teatterilava, alue kirjamessuja varten ja työryhmien alueet. Meitä on suurin piirtein kolmekymmentä kahdesta läheisryhmästä koostuvaa henkilöä, jotka rakentavat aluetta 12 000 ihmiselle. Toimimme kuin spartalainen armeija (meillä on täysin harhainen käsitys pienen taistelijoiden ryhmän kyvyistä). Mieli on avaruusalus. Ihmiset matkustavat nyt kesäöinä toisille planeetoille tuhansien vuosien päähän. Me olemme matkalla anarkiaan! Joskus se vaikuttaa kaukaiselta; joskus se on yhtäkkiä kaikkialla ympärillämme.

Tänä samana iltapäivänä Akropoliksen takana järjestetään tapaaminen ihmisille, jotka toivovat tuovansa liekin Espanjasta Kreikkaan. Jo vuoden ajan pieni viikoittainen anarkistinen yleiskokous on tavannut Syntagma-aukiolla parlamenttitalon edessä keskustellakseen kriisistä. Tänä iltapäivänä uudessa yleiskokouksessa ihmiset päättävät mennä ja leiriytyä Syntagmalla seuraten Espanjasta, Tunisiasta ja Egyptistä tulevia toimintakutsuja. He julkaisevat kutsun, jossa muita kehotetaan liittymään heihin.

Voimme tehdä jäätävän määrän logistista työtä valmistellaksemme tilan ihmisille, mutta jos kapinan henki vetää ihmiset jonnekin muualle tärkeintä on olla siellä! Voimme käyttää koko elämämme rakentaaksemme teoreettista argumenttia tai ideologista positiota tai infrastruktuuria liikkeelle – mutta kapinan alkaessa, meidän on oltava hylkäämään sen mikä erottaa meidät ja löydettävä keinot tavata toisemme, levittääksemme hyödyllisiä ideoita ja vallankumouksellisia käytäntöjä kapinassa oleville.

Se mitä sinä päivänä ilmestyi oli trooppinen myrsky, silmiemme edessä nouseva meri, suunnaton ja villi. 100 000 ihmistä kokoontui yhtäkkiä parlamentin ympärille, huutaen klassista anarkistista demokratian vastaista iskulausetta: ”Me haluamme polttaa, me haluamme polttaa parlamentin, tämän bordellin!” Kukaan ei ollut festivaalin iltapäivän luennoilla; kaikki olivat Syntagmalla. Yli 8000 ihmistä saapui myöhään yöllä konsertteihin ja tekno-trance lavalle. Väkijoukko oli vimmainen, jakaen tuntemattoman ja villin innostuksen.

Me menimme Void Networkin kanssa leiriin Syntagmalle. Ilmoitimme tämän viikoittaisessa anarkistien yleiskokouksessa ”yhteiskunnan itseorganisoimisen puolesta”, johon olimme ottaneet osaa jo kolmen vuoden ajan. Jotkut ryhmät kieltäytyivät tulemasta Syntagmalle – he kutsuivat sitä pikkuporvarilliseksi. He pitivät siitä etäisyyttä ja ainoastaan katsoivat. Toiset anarkistit, autonomiset ja antiautoritaariset ryhmät ja yksilöt pysyivät Syntagmalla koko kesän. Me pysyimme siellä myös, levittäen anarkistisia ideoita ja käytäntöjä lukemattomien epätoivoisten ihmisten keskuuteen. Osallistuimme Ateenan yleiskokoukseen pitääksemme huolta, että kaikilla olisi tasavertainen mahdollisuus ilmaista itseään, varmistaaksemme ettei yksikään poliittinen puolue tai ultravasemmistolainen ryhmä voisi manipuloida päätöksiä, estäen vasemmistolaisia kaappaamasta liikettä.

Toisia ryhmiä tuli ainoastaan kolme päivää kestäneisiin mellakoihin. Mellakat olivat laajoja… Taloudellisen romahduksen, epäinhimillisten kurjistamistoimien, työttömyyden ja uskomattoman valtion tukahduttamistoimien keskellä… tämä oli yksi elämäni kauneimmista kesistä.

[[Kävelen kampuksen läpi tuodakseni sähköasentajan lavalta toiselle. 29. toukokuuta 2011: Leiri Syntagma-aukiolla.]]

Kun Kreikan hallitus allekirjoitti sopimuksen IMF:n ja Euroopan keskuspankin kanssa vuonna 2010, suostuen kurjistamistoimenpiteisiin, se antoi kaikille mahdollisuuden nähdä miten globaalit taloudelliset intressit kontrolloivat edustuksellista demokratiaa. Ihmiset tunsivat tulleensa poliitikkojen pettämiksi, joihin he olivat uskoneet 40 vuoden ajan. Poliitikkojen, jotka he olivat laittaneet parlamenttiin edustamaan heidän intressejä. Raivostuneina he kuvittelivat polttavansa parlamentin maan tasalle; monet heistä jopa yrittivät tehdä niin. Metallikalterit ja 24/7 paikalla olleet mellakkapoliisit suojelivat parlamenttia kolmen vuoden ajan, edustaen viimeistä estettä ihmisten ja heidän elämää hallinneiden taloudellisten intressien välillä.

Uskon edustuksellisuuteen romahtaminen oli myös eräänlainen vapautuminen. Ylivertaisen logiikan ja maalaisjärjen tottelevaiset uhrit ravistelivat itsensä vapaaksi poliitikkojen ja manipuloivien toimittajien johdosta. Ammattiliitot ja puolueet menettivät vaikutusvaltansa. Uusi yksilöllinen ja kollektiivinen järki nousi vanhojen identiteettien tilalle. Villejä lakkoja järjestettiin vuosikymmenten apatian ja tottelevaisuuden jälkeen sen keskuudesta mitä kutsumme suureksi yleisöksi, miljoonia ihmisiä osallistui villiin mellakointiin – huutaen ensin itseään vastaan sen takia, että he olivat uskoneet poliitikkoja niin monien vuosien ajan, ja sen jälkeen poliitikkoja vastaan.

Ihmiset ottivat askeleen. Tämä tapahtui kesän 2011 aikana Kreikassa ja monissa muissa maissa.

Olen äitini luona. On kesäkuu 2011. Äitini on 65-vuotias sosiaalidemokraatti, hän pohtii miksi ihmiset eivät vielä onnistuneet rynnäköimään parlamenttitaloon niinä päivinä jolloin he ympäröivät sitä. Hän pelkää mennä ulos kaduille kyynelkaasun takia, mutta hän kysyy aina, ”Ehkä minä voisiin myös tulla leiriin päiväsaikaan?” Setäni ja tätini ovat myös paikalla. He ovat kuuluneet sosialistipuolueeseen (PASOK) sen perustamisesta vuonna 1973 lähtien; nyt se hallitsee maata. Tätini on 62 vuotta. Silmät loistaen hän kuvailee, miten viime yönä PASOKin tunnetun ministerin limusiini ohitti hänet parlamentin ulkopuolella. Hän löi limusiinin takaosaa, ja juoksi sen jälkeen muiden ihmisten kanssa hajottaakseen sen ikkunat ja lyödäkseen ministeriä. Hän tuntee vapautuksen – hän tuntee vapauden! Hän otti askeleen…

Mutta olivatko Syntagman ulkopuolella leiriytyneet yleiskokoukset vapauttavia loppujen lopuksi? Vai olivatko ne ”suoran demokraattisia” tavalla joka johti johti siihen, että puolueet Syriza ja Kultainen aamunkoitto saivat valtavia määriä uusia kannattajia erilaisista, mutta perustavanlaatuisesti samankaltaisista syistä?

Ihmiset ilmaisivat itseään yleiskokousten kautta ympäri maata. Tavalliset ihmiset, jotka eivät koskaan olleet ottaneet osaa minkäänlaiseen julkiseen tapahtumaan puhuivat avoimesti pahimmista peloistaan ja kaikista merkityksellisimmistä toiveistaan tuhansien ihmisten edessä megafoneilla, jota kaikki varmasti kuulisivat selkeästi heidän äänensä. Se oli aivan kuin jonkinlaista ryhmäterapiaa, katharsista menneisyyden harhaluuloista, hyppy julkiseen tilaan, retkikunta sosiaalisen voiman laajoihin mahdollisuuksiin. Se oli uskomaton kesä, jolloin kaikki ihmiset olivat ulkona kaduilla keskustelemassa kaikkien kanssa kaikesta.

Ja sitten demokratia palautettiin.

Suurin osa anarkisteista pysyi joka tapauksessa poissa, tehden tämän vuosisadan tähän asti suurimman poliittisen virheen. Joka tapauksessa, meillä – aikamme anarkisteilla – ei vielä ole ratkaisuja suurimpaan osaan yhteiskuntiemme kohtaamista haasteista. Tiedämme erittäin hyvin miten purkaa vihollistemme ajatukset, mutta pahin vihollisemme on meidän oma kyvyttömyytemme tuoda ideaalejamme anarkismin pilvistä alas anarkian raa’alle ja likaiselle maankamaralle.

Näissä olosuhteissa, ilman mitään muita konkreettisia vaihtoehtoja, ihmiset kokivat olevansa velvollisia – tai pakotettuja – valitsemaan totalitaarista johtajaa isähahmoksi tarjoavan sosiaalisen kontrollin puolueen, tai ilmaisia kouluja, sairaaloita ja jonkinasteista suojelua tätä maailmaa hallitsevilta villeiltä uusliberaaleilta haikaloilta lupaavan sosiaalidemokraattisen puolueen väliltä.

Ja niinpä yleiskokouksissa puhuminen jälkeen, osallistuttuaan ”suoraan” demokratiaan, ihmiset asettautuivat jonoon äänestääkseen jälleen kerran, vahvistamaan uudelleen valtion demokratiaa. Jokainen askel mitä otat kohti vapautta muodostuu pidemmälle menemisen esteeksi. Demokratia itsessään on este.

Meidän aikamme demokratia, porvarillisen sivilisaation suurin saavutus, on rakentanut sisäänsä ominaisuuksia, jotka palautuvat aina alkuperäänsä asti täällä Ateenassa tuhansia vuosia sitten.

Kaikkien kansakuntien perustajat kuvittelivat itsensä kouluttamattomien villien hallitsijoiksi, köyhien ihmisten kieroutuneiksi massoiksi, jotka ovat valmiina tekemään kaikenlaisia rikoksia heti kun heitä ei kontrolloida. Demokratian rakensivat ihmiset joiden poliittisissa ja taloudellisissa intresseissä oli pitää massat kontrolloituna miekan sijasta sanoilla (ja miekalla silloin kun sanat eivät olleet tarpeeksi). Edustuksellinen demokratia on näennäistodellista vapautta tarjoava manipuloiva järjestelmä, jossa sinulla ei voi olla mitään todellista todellista vaikutusta elämääsi perinpohjaisesti koskeviin päätöksi.

Demokratian perustajaisät – kuten kaikki isät, kenties – pelkäävät lastensa kriittistä ajattelua. Demokratia pitää ihmiset tyhminä: meidät pakotetaan pysymään lapsenkaltaisessa tilassa, osallistuen pakollisiin yhteiskunnallisiin rakenteisiin, jossa emme voi toteuttaa kykyjemme ja halujamme kokonaisvaltaisesti. Ei ole tarpeen tietää elämääsi määrittävien päätöksien yksityiskohtia: sinun tarvitsee vain äänestää sitä joka tuntuu tarpeeksi hyvältä hallitsemaan elämääsi. Demokratia levittää korruptiota: johtajat imevät yhteisön resurssit. Demokratia pitää ihmiset apaattisina. Ketään ei kiinnosta mielipiteesi; olet ainoastaan yksi tilasto miljoonien joukossa. Demokratia ei koskaan opeta sinua puhumaan julkisesti, ainoastaan pysymään hiljaa ja kuuntelemaan hallitsijoidesi puhumista. Olet siellä taputtaaksesi. Läpi poliittisen elämäsi ajan, olet ollut poissa, edustettuna.

Demokratia pitää sinut pelossa, pelkäämässä heimoosi piiloutuneita demokratian vihollisia, sinun demokraattiseen yhteisöösi, sinun kansakuntaasi. Demokratia loi rajat elämääsi ja nyt sinun on suojeltava näitä rajoja omalla ruumiillasi. Rajat ovat kuvitteellisia, sosiaalisia keksintöjä, mutta kuollut ruumiisi taistelukentällä on todellinen. Demokratia sulkee ulos muut ihmiskunnasta sinun yhteisöstäsi ja valmistelee armeijan, sinut mukaan lukien, tappamaan kaikki ulossuljetut. Sinä hetkenä kun kieltäydyt tappamasta demokratian vuoksi myös sinusta tulee ulossuljettu.

Tällä järjestelmällä on uskomaton kyky uusintaa itsensä. Se tuottaa kouluja, sairaaloita, teattereita, päiväkoteja, sotilasleirejä, yliopistokampuksia, gallerioita, museoita, ja huvipuistoja. Voit kuluttaa koko elämäsi näiden instituutioiden sisällä, ja jos yrität paeta niistä, päätyt luultavasti kodittomien turvakotiin, vankilaan tai psykiatriselle klinikalle (joista kaikki ovat myös demokraattisia instituutioita). Tämän uskomattoman itsensä uusintamisen kyvyn kääntöpuoli on se, että demokratia on kykenemätön ylittämään itseään, kehittymään joksikin muuksi, samaan tapaan kuin Neuvostoliitosta ei koskaan tullut kommunistien paratiisia. Kuuntele mitä demokraattiset valtiot sanovat niitä vastaan jotka kapinoivat: ”Kukaan ei voi kiristää demokratiaa.”

Eli demokratia ei koskaan muutu. Säädökset ja poliitikot voidaan korvata, mutta se on aina sama harvainvaltainen järjestelmä, aristokraattinen ytimessään. Demokratia etsii aina, vaalien ja liikesopimusten ja nepotismin kautta, parhaat henkilöt jatkamaan sitä.

Tämän ei pitäisi tulla yllätyksenä. Demokratia on konservatiivinen heimomainen menetelmä, jossa tietyt muinaiset kreikkalaiset heimot uusintavat itsensä. Se ei koskaan anna sinusta tulla toisenlaista ennen kuin pakenet heimosta. Ja tänään, kun kapitalististen markkinoiden ja demokraattisen valtion hallinta ovat täysin samoja kaikkialla ympäri maailmaa, ei ole muuta tapaa paeta demokratiasta kun tuhota se.

Jotkut ihmiset puolustavat demokratiaa, vaikka tietävät tämän kaiken. He haluavat löytää demokratian muodon, joka ei pääty harvainvaltaan. Aivan kuten 21. vuosisadan kommunistit etsivät kommunistisia järjestelmiä, jotka eivät pääty totalitarismiin. Mutta kaikkien kansakuntien perustajat seisovat kaikenlaisten demokraattien takana, katsoen hyväksyvästi miten normaalius vakiinnuttaa itsensä uudelleen – samat riiston olosuhteet, uudet kasvot samoissa vanhoissa auktoriteettiasemissa.

Tämä maailma ei ikinä muutu niin kauan, kun me emme uskalla katkoa tämän järjestyksen juuria. Demokratia on lopullinen vaihtoehto kaikille heille, jotka pelkäävät astua heidän halujensa, heidän voimansa, tuntemattomalle alueelle. Samalla tavalla vaatimus ”oikeasta” demokratiasta on yhteiskunnallisille liikkeille viimeinen keino legitimitoida itsensä oletetussa ”yhteiskunnallisessa piirissä” (ja välttää kriminalisaatiota). Aivan kuten se on viimeinen vaihe, demokratia on myös viimeinen este yhteiskunnallisista liikkeistä nouseville uusille mahdollisuuksille.

Voiko mikään demokratian muoto pelastaa meitä demokratialta?

Suora demokratia tarjoaa meille vaihtoehtoisen tavan hallita elämiämme. Mutta onko tämä todella se mitä tarvitsemme? Haluammeko luoda uudestaan vanhan maailman rajoitukset pienemmässä mittakaavassa? Haluammeko ”yleiskokouksen” päättävän elämistämme? Vai haluammeko laajentaa elämiämme kohti uusia itsemääräämisoikeuden muotoja ja luovuuden avointa jakamista, tarjota voimamme vapaasti koko ihmiskuntaa hyödyttävään käyttöön, miten tahansa me (ja he keiden kanssa jaamme elämämme) katsomme parhaaksi?

Osallistuessani Void Networkin yleiskokoukseen, minun on otettava huomioon tovereideni tarpeet ja kiinnostuksen kohteet, ja ryhmämme on otettava huomioon mahdollisimman suuren ihmismäärän tarpeet ja kiinnostuksen kohteet tässä maailmassa. Jos emme pidä huolta toisistamme, ei voi olla Void Networkia, ja jos emme pidä huolta ryhmämme ulkopuolisista ihmisistä, meidän ja maailman välillä ei voi olla yhteyttä. Ei ole olemassa yleiskokousta, joka voisi tietää meitä paremmin miten voimme käyttää parhaiten kykyjämme hyödyttääksemme ympärillämme olevia ihmisiä. Tämä on läheisryhmän, joka tuottaa kollektiivista ja laajentuvaa voimaa, ja demokraattisen yleiskokouksen, joka keskittää voimaa elämiemme ja suhteidemme ulkopuolelle sekä vieraannuttaa meidät itsestämme ja toisista, välinen ero.

Suoran demokratian on tarkoitus päästä eroon edustuksellisuuden tuottamasta apatiasta, sillä se näyttäytyy demokratian ”osallistavana” muotona. Mutta onko ajatuksena se, että meillä tulee olemaan miljoonan ihmisen kokous? Kykenisikö tällainen kokous tarjoamaan meille vapautta ja tasa-arvoa? Jokainen mistä tuntisi itsensä siinä statistiksi odottaessaan päiviä meidän puheenvuoroamme. Toisaalta jos pelkistäisimme tämän muodon naapurustokokouksen pienen pienelle tasolle, emmekö asettaisi itseämme ansaan mikrokosmoksessamme kuin ylikokoiset muurahaiset?

Mikä tahansa ”suora demokratia” uusintaa samat olosuhteet kuin edustuksellinen demokratia, ainoastaan pienemmässä mittakaavassa. Enemmistö vaimentaa vähemmistön, ajaen sen apatiaan. Usein et edes yritä ilmaista mielipidettäsi, sillä tiedät, ettei sinulla ole mahdollisuutta laittaa sitä käytäntöön. Pelkäät usein puhumista, sillä tiedät tulevasi nöyryytetyksi enemmistön toimesta. Homogeenisuus on minkä tahansa demokraattisen prosessin viimeinen imperatiivi, ”suoran” tai edustuksellisen. Homogeenisuus, joka päätyy kahteen viimeiseen vaihtoehtoon (enemmistön ja vähemmistön), menettäen ihmisten älyn ja herkkyyden laajan rikkauden, pyyhkien ihmisten tarpeista ja haluista pois kaiken monimutkaisen ja monimuotoisen.

Tästä syystä jopa suoran demokraattisen yleiskokoukset voivat päätyä toteuttamaan epäinhimillisiä kansanmurhia, kuten se minkä antiikin Ateena aiheutti Mylosille 416 eaa. Ulossuljettuja ihmisiä on orjuutettu ja raiskattu suoran demokratian päätösten seurauksina. Suora demokratia on ”vain jäsenille”. Koska se on pienempi se sulkee ulos jopa enemmän ihmisiä kuin edustuksellinen demokratia — tuottaen toisiaan vastaan taistelevia eristettyjä kuplia antiikin Kreikan kaupunkivaltioiden tapaan. Jokainen on ulkopuolinen, muukalainen, mahdollinen vihollinen; siksi yhteisön on rakennettava armeijoita puolustaakseen itseään ja sinun on kuoltava enemmistön mielipiteiden puolustamiseksi vaikka olet niistä eri mieltä. Jokaista joka ei noudata päätöstä on rangaista — kuten Sokratesta, maailmanlaajuisesti tunnettua demokratian uhria, ja tuhansia muita. Karismaattiset johtavat löytävät parhaan mahdollisen suoran yhteyden seuraajiinsa, ja demokraattiset mekanismit julkisen mielipiteen manipulointiin toimivat suoraan paremmin kuin koskaan! Suora demokratia ei koskaan vapauta meitä demokratiasta.

Kuukausia myöhemmin olen taas äitini luona. On syyskuun 2011 alkupuoli, muutama päivä ennen Occupy Wall Street -liikkeen alkamista. Lähetän sähköposteja tovereille Yhdysvalloissa, vedoten heitä laajentamaan leirejä kaikkialla ympäri maata, levittämään anarkistisia ideoita ja metodologiaa Occupy-liikkeen yleiskokouksiin.

Paikalla on myös setäni. Tuijottaessani näyttöäni hän sanoo minulle ”Me päätimme siirtyä” — katson ylös häntä kohti — ”etäämmäs PASOK:ista, kokeilla eurooppalaista kommunistista puoluetta SYRIZA:a.” Tunnen kauhua, sillä tiedän, että hänen sanoessa ”Me päätimme”, hän puhuu suurin piirtein kahden miljoonan ihmisen suulla. On melkein kuin hän tuntisi heidät kaikki henkilökohtaisesti. He ovat petetyt PASOK:in seuraajat, ja hän oli sosiaalidemokraattisessa puolueessa ensimmäisestä päivästä viimeiseen asti. Syriza sai ainoastaan 4% äänistä ainoataan päivää aiemmin. Katson häntä ja näen kahden miljoonan zombin kävelevän ainoastaan muutaman askeleen yhden puolueen luota toiselle. Haluan huutaa: ”SINUN ON LIIKUTTAVA KAUEMMAS! JOKAINEN ASKEL ON ESTE! ET VOI PYSÄHTYÄ SIIHEN…”

Anarkisteilla on paljon tehtävää ennen kun voimme puhua tämäntapaisille ihmisille. Ne ovat realisteja. Ihmisiä, joiden mielestä politiikka on todellisuuden hallintaa.

Kuvittelen historian kauniina tytönä: hän hymyilee, ja mellakat puhkeavat Ateenassa. Nyt kun parlamentti on löytänyt uuden keinon palauttaa toivo ihmisten mieliin, tunnen historian menevän kauas pois Ateenasta sen pysyttyä kauan kaupungissani. Kolme ja puoli vuotta myöhemmin, vuonna 2015, kadut ovat yhä hiljaiset ja SYRIZA:n eurokommunistit voittavat vaalit kampanjalauseella, jossa on ainoastaan yksi sana: TOIVO. (Viimeinen Pandoran lippaassa oleva asia.) Minulle, se vaikuttaa enemmän EPÄTOIVOLTA.

Metalliaitojen ja mellakkapoliisin poistaminen parlamentin ympäriltä on yksi ensimmäisistä Syrizan uuden hallituksen ensimmäisistä päätöksistä. Parlamentti on jälleen turvassa. Demokratia ei ikinä muutu. Se ainoastaan uudistaa ja uusintaa itsensä.

Jokainen askel on este. 2600 vuotta sitten Kreikassa ja kaksi vuosisataa sitten Euroopassa kamppailu demokratian puolesta vapautti köyhyyden riivaamat massat kurjuudestaan. Muutama vuosi myöhemmin ne löysivät itsensä tismalleen samoista olosuhteista — ikuisessa sodassa kaikkien mahdollisten ulkopuolisten kanssa sekä lisänään äänioikeus. Kristinusko ja islam vetivät puoleensa miljoonia köyhiä ihmisiä lupauksillaan yhteiskunnallisesta oikeudenmukaisuudesta ja ikuisesta rakkaudesta; joitain vuosia myöhemmin niistä tuli ideologisia työkaluja massiivisiin kansanmurhiin ympäri maailmaa, absoluuttisia vihollisia ihmisten vapautukselle ja esteitä ihmishengen henkiselle kasvulle. Kommunistinen puolue, joka julisti olevansa kaikkien niiden ääni joilla ei ole ääntä, muuttui pahimmaksi ilmaisunvapauden viholliseksi. Anarkisteista tuli ministereitä ja hallitsijoita Espanjan vallankumouksessa — ja CNT, työläisten suuri libertaarinen organisaatio, organisoi heidät työskentelemään tehtaissa koko elämänsä sankarilliseen kuolemaan asti. On mahdollista uhrata elämämme vapauttaakseen meidät vanhan maailman vankiloista ja huomata olevansa vankina uudessa korkealaatuisessa vankilassa.

Kaikki Void Networkissa jakavat näkemyksen vapauttavasta anarkokommunismista, joka on vanha näkemys maailmasta ilman rahaa ja ilman rajoja. Se on kuitenkin päivitettävä tälle vuosisadalle — tai muuten se säilyy mielissämme mytologisen haamun lailla, toisena esteenä. Jos haluamme maailman ilman rahaa se tarkoittaa sitä, että meidän on muutettava palkkatyö avoimen lähdekoodin luovuudeksi. Työpaikat on muutettavat kauniiksi puistoiksi, jossa osallistutaan vapaaehtoisesti ja luovasti kaiken materiaalisen ja mentaalisen tuotannon vapaasti jakavaan globaaliin verkostoon. Elämä on organisoitava halujen tuotannon ja tarpeista nauttimisen ympärille. Jos haluamme rakentaa maailman ilman rajoja, se tarkoittaa maailmaa ilman ”ulkomaalaisia” — tällöin et tule olemaan ”muukalainen” missään päin maailmaa yhtenäkään elämäsi hetkenä. Meidän on muutettava ”yhteiskunnat” avoimiksi ja inklusiivisiksi yhteisöiksi, jotka ovat täysin yhdistettyjä globaaliin verkostoon. Tällöin jokainen on tervetullut ja hyödyllinen kaikkialla tällä planeetalla, eikä jaettu eristettyihin, itseriittoisiin, muukalaisvihamielisiin ryhmiin. Meidän on avattava ”meidät itsemme” kaikkien ”toisien” erilaisuudelle.

Espanjan vallankumousta seuranneen kahdeksan vuosikymmenen aikana anarkistit ovat välttäneet selkeitä suunnitemia anarkistiselle vallankumoukselle tässä mittakaavassa. Samaan aikaan, noiden vuosien aikana, kapitalismi on kehittynyt sellaisille tasoille mitä 1800-luvun vallankumoukselliset eivät osanneet edes kuvitella. Globaali kapitalismi on täällä, globaali anarkismi ei.

Ainoa mahdollisuus anarkistisen vallankumouksen toteutumiselle on planeetanlaajuisessa mittakaavassa — ei paikallisessa mittakaavassa, ei eristettyinä saarina. Tätä on kuviteltava, suunniteltava ja toteutettava, vaikka anarkistisen vallankumouksen leviäminen jokaiseen maailmankolkkaan veisi 200 vuotta.

Jos pelkistämme organisatoriset rakenteemme pikkuruisiin naapurustojen yleiskokouksiin tai pienen pieniin ekoyhteisöihin, huomaamme olevamme tekemisissä ongelmien kanssa, jotka käyvät pienten yhteisöjemme läpi aivan kuten suuret aallot läpäisevät pienen ja hauraan kalastusveneen. Uustotalitarismi ei tule koskaan jättämään meitä rauhaan vaihtoehtoisen elämäntavan ekoparatiisinomaisissa kuplissa (uusliberalismi tosin saattaa myydä rikkaille matkoja niihin). Emme voi sulkea silmiämme maailman kärsimykseltä.

Jos me toisaalta annamme vanhojen tai uusien autoritaaristen massarakenteiden pakottaa meidät omaksumaan niiden tehokkuuden ja käytännöllisyyden käsitteitä, päädymme uuden byrokraattisen hirviön vatsaan. Tarvitsemme kamppailussa olevien yhteisöjen globaalia verkostoa. Globaalia verkostoa, joka koostuu ryhmistä, jotka ovat valmiita taistelemaan totalitarismia vastaan, luomaan julkisia vapautettuja alueita, puolustamaan niitä niiden vihollisilta ja kytkemään niitä globaalin yhteiskunnallisen vapautumisen vallankumoukselliseen aaltoon — ja tekemään tämän kaiken ilman keskusjohtoa.

Vuonna 1964 Marshall McLuhan kirjoitti kirjassaan Understanding Media: The Extensions of Man, että:

Kreikkalaisilla oli konsensuksen tai ”maalaisjärjen” käsite, joka kytki jokaisen aistin toiseen aistiin, ja toi tietoisuuden ihmiselle. Kun me nykyään olemme laajentaneet kaikkia kehomme osia ja aisteja teknologialla, meitä riivaa tarve ulkoiselle teknologian ja kokemuksen yhteisymmärrykselle, mikä kohottaisi yhteisöllisen elämämme maailmanlaajuisen konsensuksen tasolle. Saavutettuamme maailmalaajuisen pirstaloitumisen, ei ole luonnotonta ajatelle maailmanlaajuista integraatiota. Dante unelmoi tällaisesta ihmiskunnan universaalista tietoisuudesta. Hän uskoi, että ihminen pysyisi pelkästään rikkinäisinä palasina niin kauan, kunnes se yhdistyisi kaikki sisältävässä tietoisuudessa.

Voisiko anarkia — totaalinen vapaus, absoluuttinen yhteiskunnallinen ja taloudellinen tasa-arvo, ja globaali toveruus — tarjota täyttä tietoisuutta 21. vuosisadan sirpaleiselle ihmisyydelle?

Edes tämän ajattelemisen aloittaminen ei ole yksinkertaista. Ja meidän on vältettävä yksinkertaistavia ratkaisuja ja tiettyjen yksilöiden johtajuutta, jos haluamme kuvitella yhteiskunnallisesti ja kollektiivisesti luotavan vapautumisen. Esimerkiksi Karl Marx oli hyvin älykäs ihminen, mutta marxismi on este vapaalle ajattelulle.

Me olemme joka tapauksessa anarkisteja. Me taistelemme valtiota ja kapitalismia vastaan avataksemme polkuja — käytäntöjä, strategioita, ja menetelmiä — jotka johtavat totaaliseen vapauteen, yhteiskunnalliseen tasa-arvoon, keskinäiseen avunantoon ja itsemääräämisoikeuteen. Meidän on löydettävä keinot yhteyden saamiseen suuriin ihmisjoukkoihin, voidaksemme yhdessä muuttaa olosuhteet, jotka tuottavat todellisuutemme. Homogeenisuutta sijaan meidän on voimistettava monimuotoisuutta; varmuuden sijaan meidän on sallittava kaikkien totuuksien toteutumista; ulossulkemisen sijaan meidän on puolustettava muukalaista, queeria, vanhaa, nuorta, friikkiä, tuntematonta; rajojen sijasta meidän on elettävä sydän avoinna; atomisaation sijaan meidän on huolehdittava toisistamme, toteutettava suuret suunnitelmamme ja saavutettava lopulliset tavoitteemme. Muussa tapauksessa vakiintuneet poliittiset auktoriteetit ja taloudelliset intressit tuleva uusimaan itsensä samojen olosuhteiden loputtomina versioina. Tämä maailma ei koskaan muutu ennen kun uskallamme _elää vapaina, jakaa kaiken, levittää anarkia_a!